Vierasblogi: Osallisuus on yhteiskuntamme menestystekijä

Vammaisuus on ilmiönä yhtä vanha kuin ihmiskunta. Ymmärrys vammaisuudesta ja sitä myötä vammaisten ihmisten kohtelu on vaihdellut historiassa yhteiskunnan reunaehtojen ja arvomaailman mukaan. Pääasiassa vammaiset ihmiset ovat kohdanneet julmuutta ja syrjintää, toisenlaisille äänenpainoille on syntynyt tilaa vasta viimeisinä vuosikymmeninä. Myös vammaisten ihmisten oma aktivismi on nuorta.

Vammaisuutta voidaan karkealla jaolla lähestyä kolmella tapaa: medikaalisella, sosiaalisella tai poliittisella mallilla. Helsingin yliopiston professori Hisayo Katsui on vuonna 2005 julkaistussa väitöskirjassaan analysoinut ansiokkaasti mallien eroja. Medikaalinen malli näkee vammaisuuden yksilön ongelmana. Vammaisessa on vika tai vamma, jota pitää hoitaa, vammainen on objekti ja potilas.

Sosiaalinen malli siirtää vammaisuuden taakan pois yksilöltä, vammaisuus on vammaisen ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusilmiö, johon voidaan vaikuttaa ympäristöä ja yhteiskunnan rakenteita muokkaamalla, mutta myös palveluilla. Vammainen on siis asiakas. Kolmas lähestymistapa lähtee siitä, ettei pelkkä vammaisuuden yhteiskunnallisen olemuksen tunnustaminen riitä, vaan asioille pitää tehdä jotain, vieläpä niin, että vammaiset ihmiset itse ohjaavat prosessia.

Kansainvälinen vammaispolitiikka vannoo kolmannen lähestymismallin nimiin, korostaen erityisesti vammaisten omaa roolia. ”Ei mitään meistä ilman meitä” on globaalin vammaispolitiikan motto. Myös YK:n vammaisyleissopimus pohjautuu tälle ajattelulle – pois diagnooseista, vammaiset täysivaltaisesti mukaan yhteiskuntaan, päätöksentekoon ja politiikkaan.

Mutta miltä suomalainen yhteiskunta näyttää näiden kolmen lähestymistavan läpi tarkasteltuna? Lyhyesti kuitattuna voisi todeta, että vaihtelevalta ja lomittaiselta. YK:n vammaissopimus toteaa, että vammaisuus on kehittyvä käsite ja sitä se on myös meillä.
Esimerkiksi viimeisin yritys uudistaa vammaispalvelulakia nosti yllättäen esiin edelleen ääniä, myös vammaisten ihmisten keskuudesta, jotka haikailivat diagnoosien perään. Hyvin yleistä on niin ikään, että vammaiset ihmiset nähdään ensisijaisesti palvelujen käyttäjinä ja etuuksien saajina. Esimerkiksi pääministeri Orpon hallitusohjelmassa on ylipäätään vähäisiä spesifejä vammaismainintoja, ja niistäkin suurin osa on palvelujen yhteyteen liitettyjä. Vammaispoliittisia linjoja on vaikea löytää.

Mutta poliittisesta lähestymistavastakin on viitteitä, kiitos isolta osin YK:n vammaisyleissopimuksen. Se kun on ratifioinnin myötä meillä lain tasoisena voimassa ja velvoittaa vammaisten ihmisten osallistamiseen päätöksentekoon. Kunnilla ja hyvinvointialueilla on velvollisuus perustaa vammaisneuvostot. Se, miten niitä käytännössä kuullaan, on toki toinen juttu.

Valtionhallinnossa osa hallinnonaloista on oivaltanut velvoitteet ja kutsuu jo lähtökohtaisesti vammaisjärjestöt mukaan valmisteluprosesseihin. Mutta valitettavasti edelleen isojakin yhteiskunnallisia prosesseja käynnistetään ja viedään läpi ilman vammaisten ihmisten osallistamista. Yksi esimerkki on suuri sosiaaliturvauudistus, johon vammaisedustus saatiin vasta muistutuksen jälkeen. Ja sitten on suuri joukko uudistuksia, joissa valmistelijoiden mieleen ei muistutuksista huolimatta missään vaiheessa tule vammaisten
osallistaminen, sillä vavammaismmaiset nähdään edelleen usein vain soteja Kela-kansalaisina. Ei missään tapauksessa ainakaan uudistuksen valmistelijoina. Vammaisia on edelleen valitettavan vähän yleensä työelämässä, saatika asiantuntijatehtävissä.

Paljon on siis vielä tehtävää. Eikä ”to do -lista” koske vain yhteiskunnallisia toimijoita. Kyse on myös yksittäisten vammaisten ihmisten ja vammaisjärjestöjen tahdosta ja taidosta.

Osallisuus on uskallettava ja osattava ottaa. Onneksi meillä on hyvin järjestäytynyt vammaiskenttä sateenvarjojärjestöineen, joilla on paljon osaamista muodostaa vammaiskentän kantoja. Viime vuosina järjestökentän yhtenäisyys on vain ollut valitettavasti hieman kadoksissa, ja se heikentää vammaisten äänen kuuluvuutta. Riitelevää ryhmää ei kuulla yhtä mielellään kuin niitä, joilla on selkeä viesti vietävänä. Eikä tämä tarkoita sitä, etteikö eri mieltä saisi olla, kunhan ei jäädä tuleen makaamaan ja unohdeta isoa kuvaa.

Osallisuus on kuitenkin niin arvokas asia, että sitä on vaalittava ja sen toteuttamistapoja kehitettävä. Emeritus-professori Martti Siisiäinen on aikanaan todennut, että osallisuus mahdollistaa matkan objektista subjektiksi ja osallisuuden kautta määrä voi muuttua laaduksi. Vähemmistökin voi saada isoja aikaan, jos he ovat aktiivisia ja motivaatio on kohdallaan. Yhteiskuntamme etu on pitää kaikki mukana. Osallisuus on mitä suurimmassa määrin yhteiskuntamme menestystekijä.

Merja Heikkonen

Kirjoittaja on neuvotteleva virkamies sosiaali- ja terveysministeriössä ja toimii vammaisten henkilöiden oikeuksien neuvottelukunnan pääsihteerinä. Hän on myös yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan jäsen. Hän on työskennellyt aiemmin mm. Kynnys ry:n toiminnanjohtajana, Näkövammaisten liiton järjestöjohtajana ja opettajana ammattikorkeakoulussa. Heikkonen on ollut myös Vammaisfoorumin puheenjohtaja. Hän on syntymästään saakka näkövammainen ja kulkee opaskoiran kanssa. Merja Heikkonen on erityisesti halunnut urallaan torjua vammaisiin ihmisiin kohdistuvaa rakenteellista syrjintää ja edistää osallisuutta. Hän näkee vammaisten työllisyyden erittäin merkittävänä keinona osallisuuden edistämisessä. Heikkonen peräänkuuluttaa myös rehellistä puhetta vammaisuudesta.

Vieraskynäkirjoitus on kirjoitettu syyskuussa 2023 ja julkaistu Vatesin 30-vuotisjuhlakirjassa Akselin tarina ja 63 muuta kertomusta työllistymisestä. Kirja on tilattavissa Vates-säätiöstä. Kirja on maksuton.