Vateslaisuus kulkee aina mukana

Et jätä kaikkea sitä taaksesi, vaan viet osan mukanasi, totesi ystäväni, kun kerroin että Vates-säätiöstä lähteminen kirpaisee kymmenen vuoden jälkeen. Hyvin hän sen varmasti tietää, sillä on itsekin aikanaan Vatesissa työskennellyt! Se on oikein lohdullinen ajatus tällä hetkellä. 

Kymmenen vuotta on, kuten me (hiukan) yli 20 vuotta eläneet tiedämme, hirmu lyhyt, vaikka toisaalta yllättävän pitkä. Pitkä siinä mielessä, että joskus lyhyessäkin ajassa tapahtuu paljon, usein myös ei-toivottavia asioita. Ketään ei tarvinne muistuttaa koronaviruksesta tai helmikuun 2022 tapahtumista. Mutta onko vuosikymmen riittävän pitkä aika sille, että voisimme sanoa vammaisten, osatyökykyisten tai pitkäaikaissairaiden henkilöiden työllisyystilanteen parantuneen?  

Tähän vastaamiseksi tarvittaisiin tilastotietoa. Vates ja monet muut järjestöt ovat kipuilleet sen kanssa, että selkeitä, varmoja tilastoja ei ole. On vain hajanaista ja osittaista tietoa, esimerkiksi sinänsä hyviä järjestöjen jäsenkyselyitä, TEM:n työllisyystilastojen lisäksi. Onhan meillä myös tutkittu ja selvitetty esimerkiksi vammaisten henkilöiden työllistymisen esteitä ja löydetty keinoja niiden taklaamiseksi, ja yleinen tietoisuus asiasta lienee lisääntynyt. Mutta tässä kysymyksessä ei ole tapahtunut yhden yön tai edes vuoden aikana tapahtuneita äkkikäännöksiä, ja tuskin tapahtuukaan.  

Uskon, että Vatesia tarvitaan vielä pitkään. Kuten niitä kymmeniä kumppaneitakin, joiden kanssa itsekin olen saanut vuosien aikana miettiä keinoja, joilla vamma tai pitkäaikaissairaus, näkyvä tai ei, olisi vain yksi pieni tekijä rekrytoinnissa, ei sen kummempi kuin jokin puuttuva täsmäkoulutus työssä vaadittavista taidoista.  

Mikä on aina uudelleen tullut meilläkin vastaan, on se, että jos ihmisellä on henkilökohtainen kytkös vaikkapa näkö- tai liikuntavammaiseen henkilöön, jonka työnhakutaivalta hän on seurannut, hän ymmärtää koko kuvan paremmin kuin vain virka-asemasta asiaan tutustuva. Tähän emme voi vaikuttaa, mutta koska esimerkiksi pitkäaikaissairaudet tuskin vähentyvät tulevaisuudessa, todennäköisesti yhä useammalla on lähipiirissään ihmisiä, joiden työkyky on osittain alentunut, mutta työhalukkuutta on paljonkin. Työkyvyn muutokset ja muokkaustarpeet konkretisoituvat entistä useammalle. 

Kiitos-sana on niin pieni, mutta siihen voi halutessaan mahduttaa paljon. Nyt haluan. Tästä sanasta voi lukea sen kaiken, jonka olen oppinut Vates-säätiössä ollessani kaikilta heiltä, joiden kanssa olen saanut olla jakamassa tietoa ja ideoita. Mitenkään muuten sitä ei voi kiteyttää.  

Kiitos! 

Kati Savela-Vilmari 
viestintävastaava (13.5. saakka)