Puuttuko meiltä osatyökykyisen henkilön kokonaiskuva?

Sarita Blomqvist väittää, että median köyhyyspuheesta puuttuvat kokonaiskuva ja ymmärrys. Ongelmana ovat erityisesti näkökulmien suppeus ja klikkiotsikot. Hänen mielestään toimittaja ei enää kykene ymmärtämään köyhän ihmisen todellisuutta.

Taustalla on kysely, jonka Suomen Lehdistö teetti Ylen ja Erätauko-säätiön luotsaamassa Hyvin sanottu -hankkeessa yhdessä Tampereen yliopiston kanssa. Vastaajat ihmettelivät muun muassa sitä, miksi tunteita herättävä juttu ideologisesti työttömästä saa enemmän huomiota mediassa kuin juttu leikkausten seurauksista kärsivästä, sairauden vuoksi työelämän ulkopuolelle jääneestä henkilöstä.

Kun luin artikkelin, aloin miettiä, miten vammaisten ja pitkäaikaissairaiden henkilöiden työttömyyttä tai työllisyyttä käsitellään mediassa – tai miten me järjestöissä onnistumme ymmärtämään ja nostamaan esille osatyökykyisen henkilön näkökulmaa. Osaammeko edes kysyä oikeita kysymyksiä vai kysymmekö vai niitä, joita itse oletamme tärkeiksi valitsemamme aiheen kannalta?

Pohdin aikoinaan gradussani sitä, millaisia representaatioita media luo vammaisista henkilöistä työelämässä. Yksi havainto oli, että jutuissa haastateltavina olivat yleensä asiantuntijat ja ammattilaiset, eivät vammaiset henkilöt itse. Toisaalta media rakensi osatyökykyisen henkilön työllistymisestä mielellään sankaritarinoita ja toisti stereotypioita: kehitysvammainen henkilö on ahkera ja iloinen puurtaja, työnantaja sankarityöllistäjä ja työuupunut löytää uuden elämän uuden ammatin kautta. Kolmantena oli havainto siitä, että silloinen hallituksen kärkihanke osatyökykyisten henkilöiden työllistämisestä sai mediassa paljon tilaa.

Blomqvistin mukaan media on epäonnistunut köyhyyden kuvaamisessa, koska toimittaja ei kykene keskiluokkaisena, työssäkäyvänä ja hyvinvoivana ihmisenä koskaan täysin ymmärtämään todellisuutta, joka eroaa omasta, jolloin hänen journalistiset valintansa ovat aina värittyneitä. Tämä koskee hänen mukaansa meitä kaikkia. Ihmisen psykologiaan kuuluu oleellisesti oman näkökulman ensisijaisuus.

Siitä nousee kysymys, voiko samaa kapeakatseisuutta ja värittyneisyyttä ilmetä myös järjestöjen viestinnässä ja tekemisessä. Näkökulmamme ensisijaisuutta saattavat ruokkia vielä lisää käsitys omasta asiantuntijuudestamme tai organisaatiomme missiosta. Etsimme vastauksia tilastoista ja toisten asiantuntijoiden näkökulmista, ja  sellaisia, jotka ovat lähellä omia käsityksiämme.

Kerrommeko mieluimmin tarinoita työllistymisen onnistumisista kuin siitä, miten byrokratia vei osatyökykyisen henkilön voimat tai miten ammattilainen ei osannutkaan auttaa tai kuntoutuksen jälkeen palattiin takaisin sairauslomalle? Me rakastamme onnellisia loppuja. Meidän toimintamme rahoittajat haluavat onnellisia loppuja. Meidän työmoraalimme vaatii onnellisia loppuja.

Tämä aika on myös kärsimätön. Meidän täytyy saada onnelliset loput yhä nopeammin. Meillä ei ole aikaa tai resursseja selvittää, miten kävi henkilön, joka sai työpaikan. Jatkuiko työ vai palasiko hän sairauslomalle tai antoiko työnantaja potkut palkkatukijakson jälkeen.

Esiin nousevat yleensä vain tarinan kohokohdat. Ei ole aikaa, halua tai mahdollisuutta seurata yksittäisen ihmisen vuosiakin kestävää työllistymisen polkua työttömyyden, työllisyyspalveluiden, työllistymisen ja hänen muiden eri elämäntilanteidensa läpi. Ja vielä sanoittaa koko tarina tai sen yksittäiset vaiheet niin, että ihminen voisi todeta – juuri noin se meni, tuolta minusta tuntui.  

Blomqvistin artikkeli on tärkeää journalismin itsekritiikkiä. Viestinnän ammattilaisena ja myös työhönvalmennusta tehneenä – tunnistan sen, että vaikeiden aiheiden käsittelyssä voi olla helpompaa keskittyä tilastoihin, lakipykäliin ja ohjeistuksiin kuin kyetä samaistumaan tai edes löytämään yhteisiä sanoja kohderyhmän tilanteesta.

On helpompaa toistaa olemassa olevia narratiiveja kuin myöntää, että osatyökykyisen työttömän kokonaiskuva voi poiketa monella tavalla siitä, miten haluaisimme sen olevan tai miten se virallisesti kuvataan.

Voimme silti aina yrittää laajentaa näkökulmaamme, kuten rekrytoida monimuotoisesti tai vaikkapa ostaa kokemusasiantuntijoiden osaamista mukaan kehittämiseen ja seminaareihin. 

Tiina Jäppinen
viestintäsuunnittelija
FM, VM, AmO, Työvalmentajan EAT

Sarita Blomqvistin kirjoitus:
Median köyhyyspuheesta puuttuvat kokonaiskuva ja ymmärrys