Vaihdoin alaa kuulovamman takia

Teksti ja kuva: Kati Savela

Kääntäjä Niklas Wenman vaihtoi työtä kuulovammansa takia. Työntekoa vamma ei nykyisin haittaa, mutta nuorena hän koki siitä paineita. Hermosärkyjen takia Wenman kävi tuleskuntoutuksen, joka auttoi jatkamaan töissä.

Niklas Wenman jännittää hiukan puhelimeen vastaamista, ellei keskustelukumppani tiedä hänen kuulovammastaan. Sen vuoksi joidenkin äänteiden lausuminen on vaikeaa, mutta hänen puheestaan saa hyvin selvää. Kasvokontakti helpottaa silti Wenmanin mukaan kommunikointia. Hän työskentelee Vantaan kaupungilla kääntäjänä.

Kuurojen tai vaikeasti kuulovammaisten työllisyys Suomessa on alhainen. Hyvä kieli- ja kirjoitustaito ovat Wenmanin mukaan olennaisia kuuroille ja huonokuuloisille. Kuuroja ja kuulovammaisia on työllistynyt parhaiten kuntiin, Vantaan lisäksi esimerkiksi Vaasan kaupungille.

– Apuvälineiden ansiosta selviydymme monista työtehtävistä mainiosti. Näiden pienien investointien avulla olemme lähes samalla viivalla kuin normaalikuuloiset henkilöt. Oma apuvälineeni on kuuloimplantti.

Tulkin puute esteenä kenttätyölle

Helsinkiläisen Wenmanin kuulovamma johtuu luultavasti hapenpuutteesta synnytyksessä. Kuurous selvisi pojan ollessa 3,5-vuotias, kun hänen puhumattomuuttaan alettiin tutkia tarkemmin. Lopulta äiti opetti pojan puhumaan. Tämä oppi lukemaan huulilta ja pärjäsi myös kuulolaitteensa avulla keskusteluista. Wenmanin äidinkieli on ruotsi.

Wenman opiskeli taidehistoriaa Helsingin yliopistossa. Hän työskenteli muun muassa museossa Kristiinankaupungissa.
– Vaihdoin alaa osittain kuulovammani takia. Olen kouluttautunut vanhojen rakennusten inventoijaksi, mutta tarvitsisin kentällä tulkin. 1980-luvulla sellaisen saanti ei olisi onnistunut. Moni asia on mennyt eteenpäin, mutta kuurot ja vaikeasti huonokuuloiset kohtaavat yhä esteitä mm. työelämässä.

2000-luvun alussa Wenman sai nykyisen työpaikkansa Vantaan kaupungilla. Samoihin aikoihin kuulo alkoi heiketä. Lopulta vuonna 2008 Wenman sai kuuloimplantin toiseen korvaansa.
– Ennen implanttia koin vaikeuksia esimerkiksi kokouksissa tiloissa, vaikka niissä oli induktiosilmukka. En saanut selvää puheesta. Implantin kanssa aloin ensimmäistä kertaa kuulla radiota, hän muistelee. Nyt hän on anonut implanttia toiseenkin korvaansa HYKS Korvaklinikalta.

Henkinen paine ehkä hermosäryn syynä

Pelkästään kuulo- tai muu vamma ei tee kjenestäkään osatyökykyistä. Niklas Wenmankaan ei ole vammansa takia osatyökykyinen, mutta pari vuotta sitten hän joutui pitkälle sairauslomalle hermosäryn takia, koska ei pystynyt kävelemään. Diagnoosia ei ole löytynyt, mutta tules-kuntoutuksen (tuki- ja liikuntaelinsairauksia sairastaville) avulla mies on päässyt takaisin töihin.
– Tuki- ja liikuntaelinvaivojen kanssa täytyy opetella pärjäämään. Minua auttavat uiminen, kävely ja suihkun lämpötilan vaihtelu. Myös vertaistuki on tärkeää, mies kuvailee.

Lääkärien mukaan hermosäryllä voi olla yhteys kuulovammaan sikäli, että lapsena ja nuorena koetut patoutumat ja ulkopuolisuuden tunne ovat voineet kertyä jännitykseksi kehoon ja laueta särkytiloiksi.
Kuntoutukseen kuului mm. liikuntaohjelman laadinta, psykologin kanssa keskustelua, kuntotutkimuksia ja ryhmäkeskusteluja. Kuntoutusjaksoja oli kolme. Nykyisin tules-kuntoutusta saa myös avomuotoisena.

Niklas Wenman oli mukana Ootsä joku vammainen? -ohjelmasarjassa FST5- kanavalla viime syksynä. Hänestä ja hänen perheestään kerrotaan sarjan jaksossa 9.

TULES-KUNTOUTUS TYÖSSÄ JATKAMISEN TUKENA

Kelalla on ollut v. 2016 alusta alkaen tukija liikuntaelinsairauksia sairastaville tarjolla laitosmuotoisen kuntoutuskurssin ohella myös avomuotoisena toteutettava kurssi. Tules-avokurssi sisältää viisi ryhmämuotoista avokuntoutuspäivää ja 10 ryhmämuotoista käyntikertaa. Sekä laitosmuotoinen että avokuntoutus kestävät 9 kuukautta. Tules-kuntoutusta voivat saada sekä työelämässä että sen ulkopuolella olevat henkilöt. Edellytys on, että työ-, opiskeluja toimintakykyä voidaan suunnitellulla kuntoutuksella turvata tai parantaa.
Lisätietoa Kelan sivuilta

Artikkeli on julkaistu Kyvyt käyttöön -lehdessä 2/2016